Tänään elin jälleen itse säälissä. Söin 2/3 viineripullasta (olihan se vanhentunut jo kaksi päivää sitten), iso kasa kaupan pipareita, vaaleaa leipää ja maksamakkaraa. Suklaata, joulupukki oli sen verran kiva kaveri että toi lahjaksi 8 konvehtirasiaa. Oli varmaan tarkoittanut ne koko perheelle, mutta senhän arvata saattaa että näin lihava ihminen kuin minä junttaan ne omaan naamaani ja kasvatan hyvin kasvanutta läskikerrostani edelleen.

Joku voisi sanoa, että mätän kaiken mahdollisen itseeni. Oikeasti olen kranttu, mutta sitten syön paljon sellaista, mikä on hyvää. Ja epäsäännöllisesti, niin kuin äitini kertoi. Olipas taas mukava joulu, kun pohdittiin lihavuuttani ja kerrottiin jälleen tuhat yksi ja kymmenen hyvää sääntöä laihtumiseen. Mutta ei ne säännöt auta, vaan se että minulta puuttuu motivaatio laihduttaa. Totesihan jälleen rakas mieheni tänään aamulla, että onhan ne laihdutuskertani nähty, mutta mitään ei koskaan tapahdu. Ei siis oikein innosta laihduttaminen tuollaisen kannustuksen jälkeen ja päätinkin hautautua sohvan nurkkaan yhden konvehtirasian ja kirjan kanssa (jota lukiessa nukahdan joka kerta).

Mutta siis, oikeasti olen kranttu, vaikka niin ei luullakkaan: en pidä edellisen päivän ruuasta (olkoon vaikka kuinka hyvää tahansa), en pidä hirvenpaisteista (ette varmaan tekään, jos monta vuotta söisitte hirven lihaa), pullasta (mielestäni se on aina kuivaa ja parasta saa vain kondiittoreista, mutta ne maksaa), tummasta suklaasta, liköörikonvehdeista, nallekarkeista, sokeripitoisista limukoista, marsipaanista, kanasta, riisistä jne. Oikeastaan pidän kasviksista, hedelmistä sun muista, mutta niistäkin menee maku, kun ne joko keitetään tai paistetaan. Liikunkin myös suhteellisen säännöllisesti ja pidän pitkistä kävelylenkeistä, mutta silti olen lihava. Koska pidän liikaa suklaasta, karkeista, juustonaksuista, siideristä ja tyttäreni karkkipiiloista, olen näin lihava. Älkää tosiaan erehtykö luulemaan, että en yritä olla laihempi. Tai en liikkuisi. Ehkä minulta tosiaan puuttuu halu olla laihempi (hahhah, olisikin näin).

Joskus sitä miettii, miten typeriä ihmiset tosiaan ovat laukoessaan kommentteja, aivan kuin meillä lihavilla ei olisi tunteita. Eilen kuulin mieheni tädin suusta kommentin "onneksi A ei ole lihava tyttö" ja vilkaisu minuun päin. Olisikin minut suotu sillä, että olisin kranttu myös ihania herkkuja kohtaan, kuten joulutorttuja, herkullista suklaakakkua tai kirpeää karpalo-puolukkatäytteistä unelmatorttua. Mutta ei. Miksi ihmeessä muuten täytetään pöytä ihanilla herkuilla, mutta myöhemmin saa kuulla sitten kommenttia kaikenmaailman lihavista ihmisistä? Viime vuonna yksissä pikkujouluissa eräät akat pohtivat herkkulautasten ja herkullisten ruokien ympäröiminä Painonvartioita ja kuinka paljon ovat lihonneet tai laihtuneet. Omat ajatukseni pyörivät vain siinä, että mistä hemmetistä nuokin ovat pudottaneet sen kymmenen kiloa, kun luut melkeinpä paistoivat läpi ja vaatteet roikkuivat rumasti päällä. Meinasin huutaa näille ihmisille: "eikö teillä ole tapoja? Jos ei kelpaa, minä voin syödä teidänkin puolestanne?".

Yleensä en irvi ihmisten ulkonäöstä ja kummastellen kuuntelen muiden ihmisten puheita "onpas se laihtunut, onpas se lihonut", koska minä taidan olla todella sokea, mutta oikeasti minua kiinnostaa se, mitä ihmisten sisällä liikkuu. Mutta jos kuulen jatkuvaa irvintää lihavuudesta, en minäkään jaksa olla leppoisa lihava nainen. Uskokaa pois, lihavat eivät ole leppoisaa väkeä ja minä näen punaista, kun jatkuvasti irvitään toisen ulkonäöstä. Kaiken huippu on sitten se, että lihavana ihmisenä syytän omia kiloja ja olen kateellinen ihmisten hoikasta ulkonäöstä. Uskoo ken tahtoo, mutta en todellakaan ole ja arvostan aika paljon ihmisessä sitä, mitä hän on sisältä. Ainahan minä pääsen eroon kiloistani, jos vain saan tarpeeksi motivaatiota laihduttaa. Mutta kenenkään vuoksi en aio koskaan laihduttaa, se on saletti.